Ruutuaikojen tuijottaminen on turhaa – tärkeämpää on tuntea lapsensa

Ruutuaikojen tuijottaminen on turhaa – tärkeämpää on tuntea lapsensa

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhemmat tuijottavat liikaa lasten peliaikoja sen sijaan, että miettisivät, missä lapsen ajatukset ovat. Lapsen aivot ovat addiktiolle herkemmät kuin aikuisen.

­­Pelaaminen on jatkuva stressitila lapselle, sillä kaikki aistit ovat jatkuvasti valppaina. Digitaalisuus ja jatkuva kännykän läsnäolo kuormittavat lasta. Nyt lapsuuttaan elävät sukupolvet kasvavat ympäristössä, jollaista ei ennen ole ollut.

Sosiaalinen media ja pelit luovat lapsille vanhempiensa lapsuudesta hyvin erilaisen todellisuuden, joka johtaa lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan toisenlaisiin ihmisiin ja toisenlaisiin ihmissuhteisiin.

— Didipelaaminen ja someriippuvuus muuttavat perusasioita. Mitä se tekee lasten ja nuorten sosiaalisille suhteille, jos ei ole oikeaa kaveeraamista? Ei mietitä, millaisia tyyppejä muut ovat, mistä tykkäävät. Ei puhuta, Sinkkonen sanoo.

Sinkkonen on tavannut lapsia, joilla saattaa olla paljon kavereita, mutta todellisuudessa kaverit ovat netissä ja sosiaalisessa mediassa, eikä lapsi ole koskaan heidän kanssaan kasvokkain.

– Lapsi saattaa saada 2 000 whatsupp-viestiä päivässä. Ei sellaista tarvita. Kyse on tottumuksesta. Kädet hamuavat puhelinta vähän kuin tupakoitsijalla tupakka-askia, Sinkkonen sanoo.

Tässä katse suuntautuu myös vanhempien antamaan esimerkkiin. Sinkkosen mukaan on surkuhupaisaa katsoa julkisissa liikennevälineissä vanhempia pikkulasten kanssa.

– Neljä viidestä vanhemmasta räplää älypuhelintaan ja lapsi istuu rattaissa vieressä.

Aika entinen ei koskaan enää palaa. Digitaalisuus ja pelit ovat tulleet jäädäkseen, sitä on turha kieltää. Ja niissä on hyviäkin puolia. Sinkkonen on nähnyt muun muassa Lastenlinnassa työskennellessään, kuinka vaikeasti vammaiset lapset ovat tietokoneelle päästyään aktivoituneet ja virkistyneet.

Mutta liika on liikaa, ja kohtuus on koetuksella. Millä sitten selviämme sosiaalisen median ja digitaalisuuden tuomasta ähkystä ja kuormituksesta, ja kuinka pidämme lapsemme siinä maailmassa tolkuissaan? Sinkkosen mukaan avain on riittävän monipuolinen keskustelu ja elämän kokonaiskuva.

– Se, kauanko 10-vuotias saa pelata, ei ole relevantti kysymys. Pitää miettiä, kuinka paljon hänellä on muita harrastuksia, osaako hän ottaa rennosti, millainen on hänen persoonansa ja muuttuuko käyttäytyminen esimerkiksi pelaamisen jälkeen, Sinkkonen sanoo.

– Ylikuormituksen määrä lapsella on täysin yksilöllistä. Täytyy tuntea oma lapsensa, Sinkkonen sanoo.

Vaikka lapsi pelaisi vain puoli tuntia viikossa, mutta hänen mielensä askartelee koko ajan pelin parissa ja siinä, milloin hän saa pelata, on syytä pitää kokonaan taukoa.

Sinkkonen muistuttaa vanhempia ikärajojen noudattamisen tarpeellisuudesta.

­ – Jos ostaa lapselleen uuden pelin, olisi hyvä tietää, millainen se on. Ettei ole ihan kuutamolla.

Kaikkien ruutuaikaohjeiden ja sääntöjen keskellä tärkeää on tuntea oma lapsensa: miten hän reagoi eri asioihin ja mikä hänelle on sopiva määrä digitaalisuutta. Yksi addiktion selvä merkki on, jos lasta on vaikea saada pois pelimaailmasta tai hän on ärtynyt sen jälkeen. Vanhemman on keskusteltava lapsen kanssa ja pystyttävä sanomaan, että nyt riittää.

Tai sitten voi tehdä esimerkiksi kuten eräässä kuusilapsisessa perheessä.

– Vanhemmat olivat tehneet operaattorin kanssa sopimuksen, että systeemit katkeavat klo 18. Lapset tiesivät, ettei sen jälkeen voi enää pelata. Se oli paljon parempi kuin että äiti tai isä koko ajan hoputtaa, Sinkkonen sanoo.

Dosentti Jari Sinkkonen puhui aiheesta ” Ruutuaikojen tuijottaminen on turhaa – tärkeämpää on tuntea lapsensa” kansainvälisellä aivoviikolla järjestetyssä, Kehittyvät aivot -seminaarissa maanantaina 13. maaliskuuta klo 17–19.