Joel Naukkarinen tietää stressistä harvinaisen paljon – onhan hän neurotieteiden parissa tutkimusta tekevä lääkäri, joka puskee itseään äärimmilleen tavoitellen maailman huipputuloksia lajissaan, soudussa. Naukkarinen on tehnyt itsestään ihmiskokeen: hän on treenannut itse rakennetussa alppimajassa ja optimoi aivokemiansa, jotta pysyy motivoituneena suurten tavoitteiden edessä. Ei ihme, että Naukkarinen on voittanut maailmanmestaruuden kahdeksan kertaa sekä asettanut 52 Suomen ennätystä ja 12 maailmanennätystä. Nyt tavoitteena on olympiakulta vuoden 2028 Los Angelesin olympialaisista.  

Hieman yllättäen Naukkarinen kuitenkin korostaa meditaatiota, tylsyyttä ja päiväunia tärkeinä suorituskyvyn peruspilareina. Kaikki liittyy kehon stressireaktion hallitsemiseen – sen oikea-aikaiseen ja tarvittavan voimakkaaseen valjastamiseen sekä kääntöpuolena tehokkaaseen palautumiseen.

Mitä stressi oikeastaan on?

Stressi on yksi puhutuimmista ilmiöistä nyky-yhteiskunnassa, mutta sen merkitys jää usein hämäräksi. ”Ihmiset käyttävät sitä hirveästi tarkoittamaan eri asioita”, sanoo Naukkarinen. ”Stressiä käytetään synonyyminä kiireelle tai ’ahdistaa’-verbin korvikkeena – joka on kuitenkin vain yksi stressin oire.”  

Naukkarisen mukaan stressi on ennen kaikkea fysiologinen elimistön reaktio ja hyvin tärkeä sellainen. Se on vireystilan kohoamista – tila, joka mahdollistaa kaiken toiminnan ja selviytymisen. ”Ilman stressireaktiota ei nousisi aamulla sängystä”, hän kiteyttää. Stressin taustalla on monimutkainen vuorovaikutus hermoston ja hormonaalisen järjestelmän välillä. Esimerkiksi adrenaliini toimii lähes välittömästi ja tekee meistä valppaita. Sympaattinen hermosto vielä nopeammin. Kortisoli puolestaan toimii hitaammin mutta pitkäkestoisemmin, mahdollistaen vireystilan pysymisen korkealla pidempien haasteiden yli.

Stressireaktiossa erityisen kiinnostavaa on kahden nopeasti toimivan välittäjäaineen – noradrenaliinin ja dopamiinin – vuorovaikutus. Noradrenaliini toimii sekä hormonina että välittäjäaineena. Se saa aikaan esimerkiksi verisuonten supistumista ja sykkeen nousua, ja aivoissa sen vaikutus liittyy nimenomaan vireystilan kohoamiseen. Naukkarinen kuvailee sen aiheuttamaa tunnereaktiota: ”Jos erittyy runsaasti noradrenaliinia, kuten tyypillisesti vaikka esiintymispelon yhteydessä tai urheilijalla ennen hyvin jännittävää kisaa – liittyy siihen helposti voimakas ahdistuksen ja pelon tunne.”  

Tämän rinnalle tarvitaan dopamiinia: ”Dopamiini liittyy motivaatioon ja palkitsemisjärjestelmään. Se on molekyyli, mikä saa meidät haluamaan mennä jotain kohti”, Naukkarinen kertoo. Noradrenaliini siis aktivoi energiavaroja, mutta dopamiini tuo tekemiseen motivaation ja suunnan. ”Siten myös innostus on stressiä,” Naukkarinen toteaa. Jos dopamiinitasot ovat korkeat noradrenaliinin rinnalla, stressaava tilanne tuntuu haastavalta mutta palkitsevalta – tai ainakin siinä näkee mahdollisuuden. 

Krooninen stressi on aivoterveyden vihollinen

Stressi itsessään ei ole haitallista, vaikka se saattaakin tuntua epämiellyttävältä – päinvastoin, sopiva määrä stressiä mahdollistaa asioiden aikaansaamisen. ”Ongelmat tulee sitten, kun stressi kroonistuu”, Naukkarinen sanoo. Stressin pitkittyessä kohonneeseen kortisolitasoon syntyy toleranssi, eikä negatiivinen palautejärjestelmä toimi enää toimi normaalisti. ”Korkeammasta kortisolitasosta tuleekin uusi perustaso”, Naukkarinen selvittää. “Voisi sanoa, että se järjestelmä herkistyy, jolloin pienemmät ärsykkeetkin saavat aikaan voimakkaampaa kortisolin eritystä.” Näin palautuminen stressistä vaikeutuu entisestään. 

Krooninen stressi on aivoterveyden vihollinen: se nostaa verenpainetta ja pulssitasoa sekä ylläpitää matala-asteista tulehdusreaktiota. Nämä voivat kiihdyttää aivosairauden kehittymistä, ja erityisesti aivoverenkiertohäiriön riski kasvaa. Palautuminen on aivoterveyden vaalimisen perusta – joka on tietoisesti opeteltava nykymaailman kiireen keskellä.

Ylivirittynyt ja alipalautunut yhteiskunta

Naukkarisen mukaan yhteiskuntamme kärsii laajamittaisesta ylivirittyneisyydestä. Arki on täynnä jatkuvia ärsykkeitä: työpäivien keskeytykset, multitasking, sähköpostit, viestit, somesyötteet – lista on loputon. “Joudumme aloittamaan saman tehtävän monta kertaa keskeytysten vuoksi, ja aloittaminen on aivoille raskasta – se kuluttaa voimavaroja”, hän sanoo.  

Tämä ylikuormitus ei jää työpäivään, vaan seuraa vapaa-ajalle. Aivot eivät erota työtä ja lepoa, jos molemmat täyttyvät samanlaisista ärsykkeistä. “Aivot tarvitsevat myös tylsyyttä”, Naukkarinen muistuttaa. Hän kuvailee, kuinka ennen esimerkiksi maanviljelijän työhön saattoi liittyä valtavasti epävarmuustekijöitä, uhkia ja stressiä, mutta työpäivä härkävankkuria ohjaten saattoi olla aivoille palauttavaa – jopa meditatiivista. Nyt samaa ei helposti enää tapahdu.  

Ja vaikka hetki taukoa syntyisikin – esimerkiksi bussissa istuessa tai kahvia hörppiessä – monelle ensimmäinen reaktio on kaivaa puhelin esiin. Tällöin tasapainottavaa palautumista ei tapahdu missään kohtaa päivää. “Stressin säätelyjärjestelmät, jotka kohottavat vireystilaa, ovat koko ajan vähän aktiivisina sen sijaan, että päivään saisi edes silloin tällöin muutaman minuutin palauttavia hetkiä.” 

Päiväunia ja tylsyyden sietämisen opettelua

Stressin hallinta ei tarkoita stressin välttämistä, vaan sen rajaamista ja tasapainottamista palautumisen avulla. Ratkaisu ei Naukkarisen mukaan ole pelkkä lepo tai lomamatka, vaan arjen tietoinen rytmittäminen. Hän suosittelee palautumista tukevia tylsiä hetkiä päivän mittaan – hetkiä, joissa ei tehdä mitään tuottavaa tai stimuloivaa. “Tylsyyden sietäminen on tärkeä taito. Se on yllättävän vaikeaa nykypäivänä, mutta juuri siinä lepää keho ja mieli”, hän kertoo.  

Myös lyhyet päiväunet, 10–20 minuutin “resetit”, voivat palauttaa vireystilan ja tukea aivotoimintaa. Naukkarinen itse hoitaa päivän rankimman treenin ja työtehtävän heti aamusta, jonka jälkeen hän ottaa päiväunet ja aloittaa päivän kuin alusta. “Lounaan tai muidenkin aterioiden väsyttävää vaikutusta helposti ikään kuin pelätään,” Naukkarinen kertoo. “Sen voi myös nähdä mahdollisuutena: kun vireystilan sopivissa hetkissä antaa tietoisesti romahtaa, löytyy voimavaroja suunnattomasti, silloin kun niitä eniten tarvitsee. Vastaan taisteleminen taas on hyvin kuluttavaa.” 

Erityisenä keinona tylsyyden sietämiseen on Naukkarisen mukaan meditatiivisten taitojen harjoittelu, jolloin harhaileva mieli palautetaan esimerkiksi hengitykseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Yhtenä esimerkkinä tästä hän nostaa esiin kestävyysurheilun: Pitkät harjoitukset pakottavat harjoittelemaan läsnäoloa, kohtaamaan epämukavuuden ja sulkemaan mielestä pois kehon signaalit, jotka huutavat lopettamaan. 

“Se on se sielunmaisema, mitä kestävyysurheilija saattaa harjoitella pari tuntiakin päivässä”, Naukkarinen hehkuttaa. “Mie koen, että se on ehkä parasta.”

Joel Naukkarinen jakaa kuvia elämästään neurotieteilijänä, lääkärinä ja ammattilaissoutajana Instagramissa nimimerkillä @rowingfinn.